Suomalaisessa päihdepolitiikassa on moninaisia ongelmia, kun kyse on huumausaineista. Kiihkoiluun ja tietämättömyyteen perustuva päätöksenteko vaikuttaa lukuisten ihmisten päivittäiseen arkeen: huumeiksi määritellyistä aineista ei voida puhua rationaalisesti, vaan ko. aineet ja niiden käyttäjät demonisoidaan, eikä yksikään huumeiden käyttäjä näistä syistä halua osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun muiden toimijoiden rinnalle, koska ei halua itselleen stigmaa loppuelämäksi.

Tästä syystä huumeista keskustelevat valitettavasti täysin muut kuin itse käyttäjät, kuten poliisi ja lainsäätäjät, jotka eivät tunnu tietävän mitään siitä, miten huumeista aiheutuvia haittoja saataisiin vähennettyä. Tuskin kukaan heistä on esimerkiksi tutustunut ns. Portugalin malliin, joka on osoittanut muun muassa sen, miten rankaisemisen sijaan hoidon tarjoaminen huumeiden käyttäjille vähentää sekä henkilökohtaisia että yhteiskunnallisia ongelmia.

Suomessa päihdepolitiikka laahaa vanhakantaisissa uskomuksissa ja pelotteissa. Esimerkiksi huumausaineen käyttörikos on täysin järjetön ja osoittaa tietämättömyyttä – ja ennen kaikkea oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden puutetta. On tärkeä huomioida myös se, että nimenomaan huumausaineiden laittomiksi määritteleminen tuo mukanaan ne ongelmat, jotka huumeiden käyttöön liitetään.

Dekriminalisointiin Suomessa tuskin minun elinaikanani päädytään, mutta olisi tärkeä suhtautua huumeiden käyttäjiin kuin muihin ihmisiin heitä kuunnellen ja empatiakykyä osoittaen. Erittäin hyvin tällaista asenteita osoittavat neulanvaihtopisteet. Nyt Helsinkiin koitetaan saada ns. käyttöhuone, mikä olisi suuri harppaus haittoja vähentävän – eikä ensisijaisesti rangaistuskeskeisen – huumausainepolitiikan suuntaan. On kyse ihmishenkien pelastamisesta.