Rikollisuus ja poikkeavuus

 

 

Poikkeavuuden määritteleminen ylipäätään on hyvin mielenkiintoista, sillä siinä samalla tulee määritellyksi se, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja normaalia. Valtavirta tarvitsee aina marginaalia määritelläkseen itsensä.

Se, mikä on poikkeavaa, vaihtelee suuresti niin historiallisesti, kulttuurisesti kuin yhteiskunnallisesti, sekä riippuen siitä, millaisten eri teorioiden piirissä poikkeavuus kulloinkin määrittyy. Kuten luennollakin tuotiin ilmi, poikkeavuuteen on monia eri lähestymistapoja. Riippuen siitä, mitkä voimat ja näkemykset kulloinkin ovat vallassa, vaikuttaa myös siihen, minkälaisin interventiokeinoin poikkeavuuteen pyritään puuttumaan.

Erityisen mielenkiintoinen on Madsenin määrittely normaaliuden ja poikkeavuuden suhteen kuuteen eri kontekstiin. Niistä minua itseäni kiinnostivat eniten lääketieteellinen ja psykologinen määrittely.

Lääketieteelliset selitysmallit sosiaalisten ongelmien ja poikkeavuuden määrittelyssä ovat selkeästi lisääntyneet viime vuosina. Tämä saattaa selittyä lisääntyneenä tutkimuksena, mutta osittain sitä saattaa selittää myös nykyajalle ominainen medikalisaatio. Monet aiemmin muilla tavoin selitetyt ilmiöt ovat tulleet lääketieteen piiriin.

Lääketieteellisissä selitysmalleissa on myös vaaransa. Mikäli erilaiset sosiaaliset ongelmat esimerkiksi määritellään lääketieteellisistä syistä johtuviksi, saattaa tämä lähestymistapa vapauttaa yksilön tekojensa vastuusta, mikäli poikkeava käyttäytyminen määritellään sairaudeksi, jolle ihminen itse ei voi mitään.

Myös psykologinen lähestymistapa lähtee liikkeelle yksilöstä ja hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, mikä saattaa vain syyllistää yksilöä ottamatta huomioon niitä monimutkaisia prosesseja yksilön käytöksen takana. Ihminen on kuitenkin aina myös vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Kun vielä seitsemänkymmentäluvulla ongelmien syitä etsittiin yhteiskunnallisista tekijöistä, niin nykypäivänä sosiaalisten ongelmien ja poikkeavuuden selitystekijöitä pohditaan biolääketieteellisten selitysmallien kautta. On korostettu niin geneettisiä kuin aivokemiallisiakin tekijöitä.

Yksi esimerkki tästä on viime vuosina tapahtunut ADHD-diagnoosien huomattava lisääntyminen, mikä näkyy esimerkiksi lastensuojelutyössä. Herää kysymys, onko kyse aidosta diagnostiikan parantumisesta vai pikemminkin yleisestä medikalisaatiosta. Erityisen mielenkiintoista on ADHD-diagnoosien lisääntyminen nimenomaan vähävaraisissa perheissä.

Mielenkiintoista ovat myös sosiaalisia ongelmia ja poikkeavuutta koskevat erilaiset teoriat ja selitysmallit sekä niiden jaottelu, erityisesti jako yksilöperusteisiin, vuorovaikutuksellisiin ja rakenteellisiin selitysmalleihin. On tärkeää huomioida, miten kyseiset selitysmallit saattavat lomittua toisiinsa.

Yksi mielenkiintoinen esimerkki tässä valossa ovat erilaiset addiktiota koskevat selitykset. Ei ole olemassa yhtä yksiselitteistä selitysmallia addiktion kehittymiselle. Toisaalta nykyisessä addiktiotutkimuksessa addiktiota lähestytään biolääketieteellisesti, esimerkiksi erilaisten aivokemiallisten häiriöiden kautta, kun taas toisaalta pohditaan sen taustalla vaikuttavia syitä yleisemmin yhteiskunnallisten tekijöiden, erityisesti sosiaalisen eriarvoisuuden ja huono-osaisuuden kautta. Mielestäni kumpaakaan selitysmallia ei tule sulkea pois, vaan pikemminkin niiden yhdistämisestä saattaisi olla hyötyä addiktion hoidossa.

Kiinnostavaa on mielestäni perinteinen ”nurture vs. nature” –keskustelu, mikä on myös addiktiotutkimuksen piirissä yleistä. Siinä siis pohditaan, onko yksilön mahdollinen poikkeavuus selitettävissä geneettisellä perimällä vai onko kyse ympäristön vaikutuksesta. Mielestäni on vastakkainasettelun sijaan otettava huomioon eri tekijöiden yhteisvaikutus. Esimerkiksi tiettyjen psyykkisten sairauksien kohdalla on löydetty geneettistä alttiutta, mutta ratkaisevina tekijöinä sairauden puhkeamisessa ovat erilaiset ympäristötekijät.

Mielenkiintoista on myös nykyinen kaksoisdiagnoosin yleisyys, toisin sanoen yksilö kärsii sekä päihdeongelmasta että muusta psyykkisestä sairaudesta. Herää kysymys, mikä on näiden kahden sairauden suhde; ruokkivatko ne toisiaan, onko toinen toisen syypää vai onko sairauksilla kenties yhteinen alkuperä. On esimerkiksi monessa tutkimuksessa todettu, että kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivillä 60 prosentilla on myös päihdeongelma. Tällainen ongelmien yhteen kasautuminen ja sekoittuminen vaatii ainakin hoitojärjestelmältä tarkkanäköisyyttä sekä eri tahojen yhteistyötä.

Poikkeavuuden määrittely liittyy toki olennaisesti kulloinkin vallalla oleviin normeihin. On jopa todettu, että nykyisessä niin sanotussa postmodernissa yhteiskunnassa ei enää ole olemassa yhteisesti jaettuja normeja ja että olemme ajautuneet tietynlaiseen normittomuuden tilaan. Vaikka yksilöllistyminen tuntuu olevan tämän ajan trendi, uskoisin silti, että on olemassa yhteinen normiperusta, johon käyttäytymisemme nojautuu. Monet aiemmin poikkeaviksi lasketut ilmiöt ovat nykyisin yleisesti sallittuja, mikä on hyvä osoitus kulttuurin monimuotoistumisesta.

Lait ovat toki merkittävä yhteiskunnallinen normiperusta, mutta lakejakaan ei voi pitää universaalisesti pätevinä. Lait muuttuvat ajan myötä. Mikäli ajatellaan lakeja suhteessa poikkeavuuteen, hyvä esimerkki on homoseksuaalisuus. Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa vasta vuonna 1971, ja sairausluokituksesta homoseksuaalisuus poistui vuonna 1981. Edelleen kuitenkin homoseksuaalisuutta pidetään poikkeavana vallitsevasta heteroseksuaalisuudesta.

Kaiken kaikkiaan poikkeavuuden määrittely on aina kompleksista, ja siihen vaikuttavat monet erilaiset kontekstit. Mutta on toki huomattava, miten olennaista poikkeavuuden määrittely on yhteiskunnan tasapainon säilyttämiseksi. Aina tarvitaan niitä ”Toisia” määrittämään normaalia, yleistä, yhteisesti hyväksyttyä.

Yksi mielenkiintoinen kysymys onkin poikkeavuuden stigmatisointi, ja miten se vähentää niin sanotusti poikkeavien kuulumista yhteiskuntaan. Olen pohtinut paljolti tätä asiaa liittyen nykyiseen syrjäytymiskeskusteluun. Miten paljon enemmän syrjäytymisestä ja syrjäytyneistä puhutaan, sitä vahvemman eron se tekee niin sanottujen syrjäytyneiden ja kunnollisten yhteiskuntaan kuuluvien välillä. Tämä mielestäni vain syventää jo olemassa olevaa juopaa, eikä ainakaan edistä syrjäytyneiden integroimista yhteiskuntaan.