Kansalaisten veronmaksuhalukkuudesta, elämästä, nykytilastamme, mahdollisesta tulevaisuudesta,…
Etukäteisvaroitus: Sisältö ei ole kaikkien mieleen, se nyt on selvää. Tämä kirjoitus on vain oma näkemykseni tutkimuksiin perustuvasta tiedosta, poliittisesta ilmapiiristä, ja kuten tavallista, monesta muustakin asiasta. Lukijani, olkaa hyvät:
Alkusysäys
Tämän vuosituhannen alussa julkaistu tutkimus, jonka luin viime keväänä sosiaalipolitiikan kurssia varten, vahvistaa sitä yleistä näkemystä, että suomalaiset ovat valmiita maksamaan veroja taatakseen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidon ja toiminnan.
Alkukevennys ja Välihuomio
Hyvinvointivaltio käsitteenä on nykynäkökulmasta niin ”1960 - 1970 -lukua”. Koko hyvinvointivaltion rakennusprojekti alkoi kuitenkin jo 1950-luvulla, kun maamme jälleenrakennus pääsi vauhtiin sotaisan, rikkinäisen ja koko kansakunnan syvästi traumatisoineen 1940-luvun, ja sitä seuranneen niin henkisen kuin fyysisen toipumisajan jälkeen.
Tuota aikaa tarvitaan juuri niin paljon kuin vahinkojakin on aiheutunut: Haavojen on parannuttava, jäljet siivottava, koottava kaikki ne palaset, jotka eivät lopullisesti ole mennyttä. Mikä on mennyt rikki sisäpuolelta, ulkopuolelta, mikä on hajonnut, särkynyt päässä, sydämessä, sisimmässä.
Koitettava vapisevin käsin liimata, laastaroida, teipata, kietoa sideharsoa haavojen suojaksi, poistaa sirpaleita kehosta varoen, yksi kerrallaan, jotta kokoaisi itsen edes jonkinlaiseksi ihmisen kaltaiseksi. Jotta tunnistaisi oman itsen monien kärsimysten uudelleen muovaamana, ja kun on rauhassa saanut takaisin oman itsen, voi olla ylpeä arvistaan, taistelujen merkeistä. Ja kun itse pääsee ylös vuoteesta, menee lähimmän eri tavoin mutta pohjimmiltaan samoin kärsineen luo, koska kosketus parantaa.,
Takaisin yhteen, jotain saattaa puuttua, sitä aiheuttaa silmitön väkivalta, jatkuva alistaminen, nöyryytys, kuoleman jatkuva läheisyys ja uhka. Mutta tilalle on saanut jotain aivan uutta. On sama mutta eri. Täysin uusi.
Toisin sanoen koko käsite on yleisessä puheenparressa nykyaikana harvinainen, jopa akateemisessa kuin myös poliittisessa kielenkäytössä käytetään lähestulkoon poikkeuksetta termiä ”hyvinvointiyhteiskunta”. Onneksi tuota ahdistavaa aikaa seurasi 1980-luku, oi tuo kultainen vuosikymmen, jonka alussa itsekin synnyin. Nousukausi, juppisnobbailu ja elitismi ym. vastenmielistä, eikä niitä takatukkia ja permiksiä noin vain pyyhi muistoistaan.
Mutta, kun menee liian lujaa liian kauan, ei ole aikaa pysähtyä pohtimaan mahdollisia seurauksia.
Ja kuten aina, nousua seuraa lasku, joka on yleensä paljon jyrkempi ja yhtäkkisempi kuin matka ”huipulle”. 1990-luku. Lama, aina uudet yt-neuvottelut, lomautukset, potkut, kasvava työttömyys, pitenevät leipäjonot ym. Pitää turvautua koviin otteisiin, talouskuria tiukennettava, kuria ylipäätään, ei enää porkkanaa vaan pelkkää keppiä, kaikkea mitä on traumatisoivaa ja surullista seurata.
Kuulostaako tutulta?
Takaisin asialinjalle
On kuitenkin kyse jo niin vanhasta aineistosta - onhan reilun kymmenen vuoden takainen jo niin kulunutta, kun tänä maanisena, hektisenä, henkihieveriin kuluttavana nykyaikana pitää jatkuvasti ja kaiken aikaa uudistua, tehdä enemmän, saavuttaa jotain, ihan sama mitä, kunhan aina jotain parempaa kuin aiemmin, päämäärä selviää matkan varrella, jos koskaan. Luoda, kiireessä pikemminkin oksentaa ulos tauotta jotain uutta, ennennäkemätöntä, aina keskeneräistä, huolimatonta jälkeä, jota pitää parantaa.
Ainahan löytyy parannettavaa.
On pakko viilata pilkkua, miettiä oikeita sanavalintoja, pohtia ilmaisunsa voimaa, oltava kyky aina tehdä uusi versio aiempaa paremmin. Jos joskus olisi tyytyväinen, vihdoin lopullinen versio, joka olisi täydellinen. Ja kun sitä ei koskaan synny.
Aina jotain ”huikeaa” ja ”fantastista”, nykyisen pääministerimme edeltäjän suosikkihokemia, että todellakin herää kysymys, voimmeko enää luottaa tuolloin julkaistuihin lukuihin ja prosenttimääriin.
Tämänhetkinen taloudellinen tilanne on äärimmäisen huolestuttava. Aluksi puhuttiin taloudellisesta taantumasta, nyt puhutaan sentään vihdoinkin rehellisesti lamasta.
Talousnäkymien synketessä, horisontin hämärtyessä sekä talouslukujen huonontuessa päivä päivältä - kun katsoo, lukee uutisia, ylipäätään on hereillä ja katsoo ympärilleen - on voinut huomata, miten yleinen mielipide veroja koskien on huomattavasti koventunut, tai ainakin vaaditaan tietoa siitä, mihin maksetut verorahat käytetään. Ettei vahingossa hyysätä ”mamuja”, ”syrjäytyneitä”, oman itsekkään mielen mukaisesti ”vääriä” kohteita. Arvot ovat koventuneet.
”Ei ainakaan mun verorahoilla.”
Tämä toteamus kuuluu eri puolilta, valitettavan usein ihmisiltä, jotka itse elävät niillä muiden maksamilla verorahoilla kehdosta hautaan ja ovat jopa ylpeitä siitä. Koska duuni on liian rankkaa, elämälle löytyy sisältöä aivan muualta.
Samalla, eräänlaisena vallanpitäjien vastareaktiona kansalaisten huoleen, esitetään veronkiristyksiä, toisaalta verohelpotuksia, jotta hallituspuolueista etenkin Kokoomuksen ja klovnerian hyvin hallitsevan pääministerimme linja saadaan tavalla tai toisella runnottua väkisin läpi ennen ensi kevään eduskuntavaaleja, koska vahvasti vaikuttaa siltä, että nykyisistä hallituspuolueista todennäköisimmin Kokoomus jää oppositioon. Ainakin itse uskon ja luotan. Ja toivon suuresti, että näin käy. Punavihreässä on tulevaisuus monellakin tapaa!
Nykytilanne: Rikkaille lisää, köyhiltä pois aina vain enemmän.
Suurin osa haluaa tehdä työtä ja maksaa veronsa, toiset elävät koko elämänsä omasta tahdostaan muiden maksamilla verovaroilla. Vertaus loisiin on jälkimmäisessä tapauksessa mielestäni osuva. Sossupummiksi leimaaminen loukkaa sekä ”sossua” että ”pummeja”. Toki en itsekään halua tehdä vain yhtä ja samaa työtä hamaan loppuun asti, onneksi nykypäivänä tuo vaihtoehto on jo käytännössä mahdoton, mikäli haluaa pysyä työelämässä mahdollisimman pitkään kerryttääkseen eläkettä.
Näin, mikäli kokee eläkkeen suuruuden tärkeämmäksi kuin muut asiat, kuten hengähdystauot eri muodoissa juuri itselle oikeina hetkinä.
Omat tavoitteeni ovat jossain aivan toisaalla kuin häkkiin suljetun pikkujyrsijän ”juoksupyörässä”, josta ei pääse pois, kun itseä ”isompi” entiteetti vahtii tauotta, valvoo kaikkea mitä teet, pitää huolen siitä, että häkin ovi on aina tiukasti lukossa.
Jos tähän ”kullattuun häkkiin” jää vapaaehtoisesti, kannattaa valita häkki, jossa on paljon samanhenkisiä yksilöitä, ei sitä häkkiä, joka on valmiiksi tyhjä, vaikka se saattaakin aluksi houkutella, koska jokainenhan tarvitsee oman tilansa, oman rauhan aina välillä. Mutta mikäli kyse on rottakokeesta, ja kumpaankin häkeistä on kiinnitetty kaksi juomapulloa, kannattaa valita se, missä jo valmiiksi kuhisee.
Koska tämä addiktiota koskeva koe rotilla on jo tehty, ja sen tulokset eivät olleet yllättäviä, ennemmin todensivat sen, minkä jokainen ihminen sisimmässään jo syntyessään tietää ja tajuaa asian selkeämmin, mitä enemmän elää, mitä enemmän kokee, jaksaa loputtomasti tarkkailla, katsella, kuunnella. Useimmiten pelkkä oleminen riittää.
Kokeen sisältö lyhyesti: On kaksi häkkiä, kummassakin kaksi juomapulloa, joista toisessa heroiinia, toisessa vettä. Toiseen häkeistä laitetaan ainoastaan yksi rotta, toiseen useita. Rottia ruokitaan säännöllisesti, muutoinkin niistä pidetään huolta. Kun rotalle tulee jano, se toki hakeutuu juomapullon luo. Kun niitä on yhden sijaan kaksi, rotta kokeilee kumpaakin, mutta valitsee lopulta vain toisen pullon tarjoaman nautinnon.
Varmasti on jo arvattavissa, miten kokeessa kävi. Yksin häkkiin suljettu rotta kokeili kumpaakin, mutta valitsi veden sijasta heroiinin. Ne rotat puolestaan, jotka jakoivat häkin keskenään, maistoivat toki nekin kumpaakin, mutta hylkäsivät heroiinin välittömästi, joivat pelkkää vettä, söivät, leikkivät keskenään, nauttivat toistensa seurasta. Ja mikä oli yksinäisen rotan kohtalo? Se ei tehnyt muuta kuin nautti jatkuvasti heroiinia, ei syönyt, ei välittänyt silityksestä, ei nukkunutkaan. Tuo yksin jätetty, jäänyt rotta keskittyi pelkkään heroiinin saamiseen, toki päivä päivältä suuremmilla annostuksilla, kun toleranssi kasvaa joka annoksen myötä.
Tuo yksin häkissä ollut rotta kuoli, tappoi itsensä heroiinilla. Siinä kokeen loppu, samoin kuin oli yhden rotan ja kertoo myös lopputuloksen. Jokainen varmasti tajuaa kokeen tulosten mukaisten päätelmien sisällön. Rotta on erittäin sosiaalinen eläin, kuten ihminenkin.
Yksinäisyys tappaa.
Itse kukin voi mielessään pohtia, kumpi on moraalisesti tuomittavampaa, lääkäreiden oiva ja lainmukainen keino välttyä veronmaksulta – ilmeisesti nälkä kasvaa syödessä tässäkin asiassa, oman tilipussin lihottaminen ja lompakon paksuus ovat maailman napa, jota jaksaa tuijotella koko elämänsä – vai esimerkiksi se, että verovaroilla huolehditaan vankien täyshoidosta, ympärivuorokautisesta ”hoivasta”, kun taas eläkeläiset jonottavat eri paikkoihin, odottavat kotiapua, eivät saa ihmisarvoista kohtelua.
Itselläni ei ole kokemusta vankiloista, vaikka turkulaisena aikanaan ”Suomen pahamaineisinta”, nyt rapistuvaa Kakolaa ihastelenkin ja mm. Kakola-sarjan olen kahteen otteeseen nähnyt. Kotipalvelusta kokemusta on. Se oli ensimmäinen kesätyöni, ja sen ansiosta pääsin toteuttamaan unelmani, ts. ystäväni kanssa teimme kuukauden interrail-matkan. (Jk. Tässäkin asiassa nälkä kyllä kasvaa syödessä, vapauden ja matkustamisen huuma, konkreettinen eteneminen. Kun palaa takaisin, alkaa suunnitella seuraavaa reissua.)
Syy, miksi kotipalvelu on tärkeää, välttämätöntä ja arvokasta:
Miten leveän hymyn saa oven avatessaan ja miten lämpimän rutistuksen lähdön hetkellä. Ja polkupyörän selässä miettii mielessään, mitä ja ketä, kuinka monta, aikaa aina liian vähän, kenelle pitää lähikaupasta, joka on jättimäinen marketti, mitäkin tuoda, tarkistaa kenen lista, kenen lompakko, kenen rahat, kenen kuitit.
Kaikki näistä ovat arjesta selviytymisen kannalta ratkaisevia kysymyksiä kelle tahansa. Ja työpäivän päätteeksi itkee väsymystään ja kiroaa koko ihmiskunnan, mutta herää seuraavana aamuna innolla uuteen päivään, koska työ on niin palkitsevaa ja antoisaa, palkka toisaalta niin alhainen, että raatamisesta ei jää juuri mitään käteen.
Vanginvartijankin työstä saa enemmän rahaa, toisaalta sekin varmasti palkitsevaa ja toki kunnioitettavaa työtä. Ympäri mennään, yhteen tullaan: Mitä työtä arvostetaan, eli mihin monesti pisin ja kallein koulutus verorahoillamme ja korkeimmat palkat, mitä taas ei, eli yleensä ko. työ ei välttämättä vaadi monen vuoden koulutusta, pelkkä työkokemuskin saattaa riittää, mikä tarkoittaa pienempää lovea yhteiseen kassaamme, mutta merkitsee pöyristyttävän surkeaa palkkaa. Työn verotus on hyvinkin moniulotteinen kysymys.
1. helmikuuta tänä vuonna Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa käsiteltiin suomalaista verotusta, ja kyseisessä kirjoituksessa mainittiin, että keskituloiset maksavat Suomen verot. Vuonna 2011 kotitalouksista 16,5 prosenttia oli keskituloisia, mutta nämä kotitaloudet maksoivat 31 prosenttia tulo-, omaisuus- ja pääomaveroista. Kenties siis pitäisi kysyä nykypäivän keskituloisilta, miten he verotuksen kokevat.
Eräs ainakin joitain meistä tyydyttävä ratkaisu olisi toki eritellä verot, eikä kohdella niitä yhtenäisenä kimppuna. Kuten Verohallinnon internet-sivuilla korostetaan, verotuksessa on siirretty painopistettä työn verotuksesta kulutuksen verotukseen, mikä kohdistuu nimenomaan pienituloisiin raskaana taakkana. Niin no, ovathan ne lööpeissäkin reviteltävät tulo- ja verotiedot aina yhtä kiinnostavaa luettavaa, jälleen yksi tilaisuus verrata itseä muihin, tuntea kateutta, saa syyn haukkua sitä ja sitä.
No, ainahan rikkaat syövät köyhien pöydästä, eivät tosin itse joudu turvautumaan ruoka-apuun tai yksipuoliseen ruokavalioon, elleivät harrasta ”köyhäilyä”, mikä ilmiönä taitaa onneksi olla jo passé. Köyhän on ostettava halvinta, silloin ei aina ole aikaa eikä rahaa pohtia ruoan terveellisyyttä.
Toki halpakin voi olla hyvää, samoin kuin kallis todella pahaa, kuten voi todeta maistamalla jotain vuosisatoja vanhaa viiniä, joka on huolellisesta säilytyksestä huolimatta pilaantunut aikojen saatossa.
Kevennyksen aika ennen loppua:
Sitten pohditaan, mille taholle valittaa, kun Alkon kallein, omille illalliskutsuille varta vasten tilattu viini onkin pahaa, onhan tällaisesta kaltoinkohtelusta jostain korvausta saatava! Juuri näin, etsitään syyllinen, ja tuo (ja tuo, ja ehkä tuokin) taho saa maksaa kalliisti.
Köyhällä on yleensä kaksi tahoa, joihin joutuu valittamaan: sossu ja Kela. Ja vastassa sellainen kasvoton byrokratia-armeija oman sosiaalityöntekijän/asiakaspalvelijan takana, että siihen mustaan aukkoon helposti katoaa ja kadottaa itsensä, jos ei jaksa pitää puoliaan ja purra hammasta niin pitkään, että on muutaman vuoden kuluttua jäljellä vain veriset ikenet.
Samat lait kaikille, eri kohtelu ja laintulkinta ihmisestä riippuen, kun toisiin suhtaudutaan omien mielialanvaihteluiden mukaan juuri niin, millainen olo itsellä on. Jos vituttaa, vittuillaan. Jos on vitsikäs olo, ollaan hauskaa seuraa.
Antaa hyvän kiertää.
Se on mielestäni parempi elämänohje kuin jakaa huonoa eteenpäin, kun itsellä on huono olo. Tällaisen moton mukainen elämä on kovin ahdistavaa ja onnetonta, ennen kaikkea yksinäistä.
Jos työntekijällä sattuu olemaan huono päivä, esim. päätä särkee koska takana on kostea ilta ja sen seurauksena ”kaamea kankkunen”. Tai sitten asiakkaalla sama tilanne potenssiin X, niin kummankaan naama ei miellytä toista.
Seuraukset valitettavan usein sossussa: lisäselvitys kiitos, yksi tosite puuttuu, ainahan jotain puuttuu, ei maksusitoumusta sitä ennen, uusi lisäselvityspyyntö jne. jne. Kun riittävän kauan asioi saman ja ennen kaikkea kuuntelevan ja ymmärtäväisen sosiaalityöntekijän kanssa, alkavat asiat edetä. Dialogi on aina paikallaan rakentavassa hengessä, etenkin kun kummallakin osapuolella on sama tavoite ja päämäärä, joiden muotoiluun kumpikin on saanut osallistua.
Mahdolliset, hyvin todennäköiset seuraukset Kelassa: Jos on kokenut kehäkettu, vieläpä ovela sellainen, tietää, että ei kannata valittaa hylkäävistä päätöksistä, vie liikaa aikaa ja vaivaa, etenkin jos on pennitön. Uusi hakemus Kelalle, kenties uusi päivä, uusi mahdollisuus. Ellei sitten Kela taas ”kadota” juuri sitä ratkaisevaa liitettä, ainahan posti kadottaa kirjeitä, etenkin kun sen liitteen sisältämän kirjeen on itse kiikuttanut Kelan omaan postilaatikkoon. Ja kas kummaa, vihdoin myönteinen päätös – kenties…
Ratkaisuehdotukset: Pois turha byrokratia, karsitaan, säästetään, ei kasva velkamme. Ai eikö?
Viimekeväinen keskustelu verotuksesta kävi kuumana erityisesti Helsingin Sanomien mielipide- ja Kotimaasivuilla, missä pohdiskeltiin muun muassa ehdotusta vapaaehtoisesta verosta. Tämän vaihtoehdon kylläkin kaikki HS:n haastattelemat veroasiantuntijat tuomitsivat vedoten siihen, että verotuksen koko luonne on täysin vastakkainen:
Vero ei ole miltään osin vapaaehtoinen suoritus.
Onneksi edes joillain tavoin verojen maksulta voi välttyä, enkä nyt viittaa veronkiertoon, mikä on moraalitonta ja niin julkeaa, että siitä pitää puhua kovaan ääneen – megafoni tai yhteislaulu auttavat, kuten aina, kun täytyy muuttaa vallitsevia epäkohtia, joihin oma katse kiinnittyy päivästä ja vuodesta toiseen. Ei tosin kannata liian selvästi nähdä, saati katsoa samanaikaisesti kaikkialle sisimmässään.
Tuo ”kolmannen silmän” viiltävän tarkka näkökyky saattaa lopullisesti viedä näön, koska mikäli kerralla näkee kaiken, saattaa kuolla sen koko kehon joka solua kuristavan kivun ja surun vuoksi. Toisaalta, mitä enemmän näkee ja kokee, sitä enemmän alkaa ymmärtää itseään, toista ihmistä, koko tätä maailmaa, jossa jok’ikinen meistä koittaa omine keinoineen selviytyä.
Näkee yhä enemmän ja selkeämmin kaiken yhteenkuuluvuuden, syy-seuraus-suhteet, erilaiset lainalaisuudet, aina toistuvat mutta kuitenkin joka kerta uudet tapahtumat, piilomerkitykset, ei välttämättä – onneksi - koskaan ymmärrä, mikä on se suuri ja mystinen elämän tarkoitus.
Hetkittäin saattaa luulla tajuavansa kaiken, kun unettomina öinä löytää totuuden itsestään, mutta kun aamu valkenee ja joutuu kohtaamaan ulkomaailman, yksikin kohtaaminen saattaa romuttaa tuon yön pimeydessä kudotun seitin.
Mutta kuten hämähäkki, aina putoamisen jälkeen aloittaa uudestaan, kiipeää takaisin ylös ja alkaa kutoa kenties kokonaan uutta verkkoa. Usein kuitenkin pieni paikkailu, muutama uusi säie riittää. Ja kun auringonvalo vihdoin osuu verkon yön jälkeisiin kastehelmiin, alkaa verkko loistaa ja näkee sen valtavana, eheänä, itselle täydellisenä. Kaikki on yhtä, meissä on jokaista, kaikkea mahdollista. Ja kun aurinko nousee korkeammalle, alkaa nähdä muiden verkot omansa lisäksi, toinen toistaan kauniimpia, ainutkertaisia, tekijänsä näköisiä sekä sinnikkäästi, ahkerasti, vaivalla ja pelotta työstämiä.
Ilmeisesti on tässä verokysymyksessäkin niin, että koska lait ovat täynnä porsaanreikiä, niin näiden porsaanreikien avulla lakeja rikotaan jatkuvasti, etenkin oman hyödyn tavoittelemiseksi ja vastuun välttämiseksi toisten kustannuksella. Vahingot ovat mittaamattomat.
Itse viittasin kuitenkin aiemmin veron maksamisen välttämisellä kirkollisveroon, joka on mielestäni täysin turha ja vailla perusteita. Toki sen suosiolla maksaa, jos kirkkoon haluaa kuulua siitä syystä, että uskoo kristinuskon mukaiseen Jumalaan, tai sitten, kuten valtaosa kansasta, on ns. tapakristitty – ei oikein usko, mutta ei jaksa erotakaan, käy kirkossa kenties kerran pari vuodessa, viimeistään omissa hautajaisissaan.
Koska itse en usko minkäänlaiseen jumalolentoon, vaan buddhalaiseen filosofiaan, saati tuonpuoleiseen, taivaaseen, helvettiin jne., niin erosin kirkosta heti tultuani täysi-ikäiseksi. Toki kirkko tekee paljon hyvää työtä, mutta itse koitan auttaa heikommassa asemassa olevia muin tavoin.
On lukuisia ei-uskonnollisia järjestöjä, joiden kautta voi auttaa vaikkapa lahjoittamalla rahaa tiettyyn, itse valitsemaansa tarkoitukseen.
Sanat ovat usein vain helinää - onneksi jotkin, jonkun sanat pelkkää taustahälyä, jonka saa vaimennettua helposti valitsemalla seuransa tarkoin - yhdistettynä rikkinäinen puhelin–efektiin.
Teot puhuvat loppujen lopuksi. The End.
